Omasta oppimisympäristöstä

Lueskelin Yliopistolehteä (5/2015). Juha Merimaan kirjoittamassa Muuta maailmaa! -artikkelissa kuvataan muutoslaboratoriokurssia, jossa etsittiin työkaluja, joilla yhteisö voi löytää hyvän ratkaisun itse.
     Tämä kurssi perustui professori Yrjö Engeströmin kehittämään interventiomalliin. Sen ytimessä on ongelmien analysointi ja purkaminen keskustelun ja tutkimuksen kautta. Engeström on nähnyt tärkeänä menneisyyden haltuunoton, sillä monet toimintamallit periytyvät kaukaa ja muutosta varten ne on syytä avata alkuperiään myöten. Tutkiessaan siivoojien työtä 1980-luvulla, Engeström totesi, että heidän tapansa tehdä työtä pohjasi siihen, miten heidät oli opetettu tunnollisesti siivoamaan kotona - toimistossa samaa tarkkuutta ei tarvittu.

    Tuota juttua lukiessani se ristesi oppimisympäristöä pohtivien ajatusten kanssa. Mitä on koulu,  koulun fyysinen oppimisympäristö, millainen on tapa järjestää oppijat ja heidän työskentelynsä?  Mistä se periytyy? Millainen on Uno Cygneuksen ajan koulu.... tai oikeammin ehkä pitäisikin kysyä millainen oli Cygneuksen ja koululaitoksen kuva oppimisesta? Käsittääkseni taitojen oppimisen osalta elettiin vahvasti oppipoika-kisälli-mestari-aikaa. Entä tiedon oppiminen? Siihen tarvittiin kyky lukea ja pitäjien kanttorit ja papit oli velvoitettu lukemisen opettamiseen.
    Tiedosta suuri osa on aina siirtynyt kertojien kautta. Joku näki, tai kuuli ja kertoi edelleen. Näinhän tapahtuu edelleenkin. Me luotamme kertojiin - nykyään heitä kutsutaan toimittajiksi ja välineenä ovat sähköiset viestimet.

    Entä sitten ne omat toimintamallit? Miten ja millaisessa ympäristössä minä opiskelen tai opin? Lukiessani aamun lehteä levitän sen mieluiten lattialle, pehmeän lampaantaljamaton viereen. Mielenkiintoisesta artikkelista / kohdasta nappaan kuvan tai merkkaan tekstin viereen kynälläni. Inspiroivat jutut kerään talteen, jotta voin helposti palata niihin. Aamulla koko talo on vielä hiljainen ja tuntuu, että ajatuksilla on tilaa ja aikaa liikkua.
    Edelleen prosessoidessani tarvitsen kynän ja paperin kulman, sillä piirtelyn ja kirjoittamisen tai hahmottelun avulla konkretisoin asioita itselleni ja painan niitä mieleeni. Nykyisin teen sen mielelläni seisaallaan sähköpöydän ääressä, mutta vähintään yhtä hyvin tehtävä onnistuu myös nojatuoliin käpertyen, kunhan vieressä on laskutila/ pöytä, ettei papereita tarvitse kurkotella lattialta. Ruokapöytäkin sopii, sillä se on iso ja siihen sopii monta hahmotelmaa vierekkäin! Tässä vaiheessa nautin myös siitä, jos saan ison kupillisen hyvin haudutettua teetä aivojani virkistämään.
    Niin rakkaita kuin omat ajatukset ovat, kaipaan keskustelua, iloitsen uusista näkökulmista, vaikka joskus on kieltämättä katkeraa tajuta omien ajatusrakennelmien pettävän. Harmittaa. Näitä jutteluita varten minulla on hyvä joukko luottopelaajia, joiden kanssa oppimisen / johtamisen tai ylipäätään elämän ilmiöiden ihmettely tuottaa suurta iloa. Nämä keskustelut sopivat hyvin käytäväksi niin automatkalla, lenkkipolulla, lähikahvilassa kuin saunan lauteilla. Luottamuksen ja inspiraation tunne on kuitenkin merkittävä.

    Meillä uudessa Kissakuusessa on edessämme interventio Engeströmin muutoslaboratorion tapaan, jossa tarvitaan kaikkien äänien kuuntelua. Miten me valmistaudumme uuteen oppimisympäristöön, joka tuottaa niin oppimista ja innostusta kuin hyvää opetusta ja opettajuutta koko kouluyhteisön jäsenille?

                                          Kuva: Yliopistolehden takakansi (5/2015). Osaotos

   

Kohti vuotta 2050

Olen ollut viimeset kolme päivää mukana elinkaarihankeneuvotteluissa. On upeaa tavata arkkitehtejä, suunnittelijoita ja rakennusalan ammattilaisia, jotka ovat ottaneet todesta puheet koulun oppimisympäristön muutoksesta - ja se näkyy ja kuuluu heidän esityksissään!

Oma peruskoulutukseni kotitalouden opettajana on antanut koko opettajuuteni ja rehtoriuteni ajan sangen laajan näkökulman koulun oppimisympäristöihin. Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan ammattini aikana ajatellut, että vain luokkahuoneessa opittaisiin. Lähtökohtani on aina ollut se, että se mitä on jo opittu, näkyy oppitunneilla, oppilas ei ole tabula rasa.

Joka tapauksessa on ollut hienoa keskustella näiden alussa mainitsemieni ammattilaisten kanssa siitä mitä kaikkea voimme ymmärtää avoimella oppimisympäristöllä ja miten eri tavoin avoimuus ja toiminnallisuus voi näkyä niin koulun rakenteellisissa ratkaisuissa kuin myös tavassa tehdä työtä.Suurella innolla odotan tulevaa syksyä, kun pääsemme koko koulun opettajakunnan kanssa tutustumaan jo toiminnassa oleviin kouluihin ja kehityshankkeisiin. Meillä on kaikilla halu rakentaa koulua, ei vain tätä päivää varten vaan tulevaisuutta varten, sillä uusi rakennus palvelee mitä todennäköisimmin aina 2050-luvulle saakka!

Alla Kissakuusen koulun A-rakennus kesäasussaan. Tämä 1960 rakennettu Karttulan yhteiskoulun rakennus on palvellut Karttulan kuntaa aina vuoden 2010 loppuun. Karttulan  liityttyä Kuopioon yläluokkien (7-9) ja lukion opetus jatkui edelleen näissä tiloissa. 

ps. Ehkä mediassa usein viljeltävä stereotypia siitä, että oppimista tapahtuisi vain luokkahuoneessa / koulussa, johtuu osaltaan myös meidän opettajien omasta korostuksesta ja tarpeesta nähdä oma työmme tärkeänä.